”Vain nykyisyyden maksimointi voi johtaa tuhoon vapauttavaan”
Maatalouden ja viljelijöiden pitäisi pystyä mahdottomaan: halpaa ruokaa, parempaa ympäristöä, elinvoimaa maaseudulle, huoltovarmuutta, ekosysteemipalveluja, … sekä pysyä itse hengissä ja kehittää omaa tuotantoaan.
Viljelijät kamppailevat talousympäristössä, joka ei kannusta vihreään maatalouteen: energia ja lannoitteet ovat suhteellisen edullisia, työvoima kallista, tuottajahinnat laahaavat eikä ulkoisvaikutuksia (myönteisiä tai kielteisiä) ole kunnolla hinnoiteltu tilatasolle.
Koska talousohjaus on puutteelista, on säätely hallinnollista. Sillä on tapana olla yksityiskohtaista ja byrokraattista. Pilkun paikkoja viilaten koetetaan ohjailla monimuotoista, paikalliseen ympäristöön sopeutuvaa maataloutta. Yksittäistä maatila säätelee ja valvoo usea sektorihallinto, joka ei yritäkään ymmärtää tilakokonaisuutta, ainoastaan omaa kapeaa sektoriaan.
Maatilan tasolla säädösverkosto on jo sietämättömän monimutkainen. Virheistä sakotetaan ankarasti, pieni hallinnollinen huolimattomuus saattaa keskikokoisellakin tilalla tuottaa tuhansien eurojen menetykset.
Osmo Soininvaara kirjoitti jo 80-luvulla ”Vihreä markkinatalous” -kirjassaan, kuinka hallinnollinen säätely sopii suurten yksiköiden ohjaamiseen, markkinaohjaus pienille. Kun isokin maatila on yrityksenä pieni, on tämä yksityiskohtainen hallinnollinen ohjaus vastoin tätä perustavaa laatua olevaa logiikkaa.
Maatalouspolitiikka on tukipolitiikkaa
Maatalouspolitiikka ymmärretään useimmiten suppeasti EU-tukipolitiikaksi. Sillä luodaankin tilatason näkökulmasta katsoen ne ehdot, mihin joudutaan sopeutumaan. Koska kauppapoliittisista syistä tuki on irroitettu tuotannosta JA maatalouspolitiikalle on asetettu myös muita päämääriä, on se johtanut laajaan ja monimutkaiseen säädösverkostoon.
Elintarvikkeet ovat vähintään eurooppalaisen, osin myös globaalin kaupan tuotteita. Pohjoinen sijainti, korkea kustannustasomme ja tavoite halvasta ruuasta johtavat tilanteeseen, missä emme pysty kilpailemaan maailmanmarkkinoilla ilman tukia. Oikeastaan koko maailmassa maataloustuet ovat pääsääntö, tuettomuus poikkeus.
Huoltovarmuus vs. suuret yksiköt
”Jokainen vallankumous on kolmen syömättömän aterian päässä”, kuuluu maataloustuotannon edunvalvojien slogan. Kotimaista maataloutta motivoidaankin huoltovarmuudella. Huoltovarmuuteen vaikuttaa sekä tuotantojärjestelmän muutosjoustavuus (resilienssi) että kriittisten tuotantopanosten saatavuus ja varmuusvarastot.
Suomalainen varmuusvarastointi on maailman huippuluokkaa, mutta hämmästyttävästi ja valitettavasti itse tuotantojärjestelmän muutosjoustavuuteen ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota. Mikäli Itämeri menisi kiinni, vuosittaisista ulkoisista panoksista riippuvat tuotantosuunnat ovat ensimmäisenä vaikeuksissa. Niitä ovat mm. erikoistunut kasvinviljely tai suuret sika- ja siipikarjayksiköt.
Nurmea pureksivat märehtijät (nauta, lammas, vuohi) ovat potentiaalisesti todellisia huoltovarmuuseläimiä: välttämätön, maataparantava nurmiviljely on järjestettävissä typpiomavaraisesti apilanurmilla, joiden välissä voidaan viljellä suoraan ihmisravinnoksi käytettäviä ruokakasveja. Kunhan vaan työkoneisiin riittää polttoainetta, muu ulkopuolelta tarvittava on vähäistä. Valitettavasti myös nautakarjatalous on suuruuden ekonomian ja kalliin ihmistyön paineessa siirtynyt suurelta osin tiukasti erikoistuneisiin yksiköihin, jolloin agroekologinen integraatio muuhun kasvituotantoon jää heikoksi.
Ilmastomme asettaa rajoituksia suoraan ihmisravinnoksi tuotettavien kasvien viljelylle, erityisesti proteiinikasvit viihtyvät paremmin lämpimämmässä ilmastossa. Märehtijät ovat meille agroekologisesti luontainen valinta, globaali vesivarojen niukkuus ei meillä ole ongelma.
Ristiriitaisia tavoitteita
Maatalouden perustehtävä on tuottaa ruokaa kansalle. Ruuan riittävyyden lisäksi sen halpa hinta on ollut pitkään julkilausuttu tavoite. Maataloustuki voidaan ymmärtää myös ruuan hinnanalennustukena. Ruuan välttämättömyyshyödykeluonteesta johtuen kansalliselle tuotannolle on asetettu myös omavaraisuus/huoltovarmuustavoitteita.
Maataloutta käytetään myös maaseutu- ja aluepolitiikan välineenä, erityisesti Itä-Suomessa se halutaan nähdä myös osana maanpuolustusta ja kriisivalmiutta.
Suomessa peltoala on noin 7% maamme pinta-alasta. On sitten kyse maisemasta, luonnon monimuotoisuudesta, vesistö- ja ilmastovaikutuksista tai (tuotanto)eläinten hyvinvoinnista, maataloutta tukemalla vaikutetaan myös ympäristöön. Myönteisesti tai kielteisesti.
Maatalouspolitiikan 5-7 -vuotinen sykli
Maataloutta ohjaillaan rahalla ja säädöksillä. EU-maatalous elää noin seitsemän vuoden ohjelmakausisykleissä; näissä ohjelmissa kerrotaan usein varsin yksityiskohtaisesti säädöspohjasta ja rahojen kohdentamisesta. Tulevaa, luultavasti joskus vuosina 2028-30 alkavaa seuraavaa ohjelmakautta valmistellaan jo etujärjestöissä, komissiossa ja muussa hallinnossa.
Vihreiden 2023 päivitetyssä maatalouspoliittisessa ohjelmassa on paljon linjauksia, jotka menevät tämänhetkisen kapeasti määritellyn maatalouspolitiikan ulkopuolelle. Mikäli tulevaan ohjelmakauteen halutaan vaikuttaa laajemmin, NYT on aika keskustella ja vaikuttaa ”isoihin ja yleisiin” tavoitteisiin. Kahden vuoden kuluttua pohjaesitykset on jo tehty, jolloin vaikuttamismahdollisuudet jäävät käytännössä yksityiskohtiin.
Sisäistä keskustelua tarvitaan
Vihreillä, kuten muillakin puolueilla, maatalouspolitiikan tavoitteissa on selviä sisäisiä ristiriitoja: kaikkea hyvää ei voi saavuttaa samalla kertaa. Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavia painopisteitä, joissa joudutaan tekemään perustavaa laatua olevia valintoja:
tuotannon määrä ja tuottajahinnat: paljonko olemme valmiita maksamaan ylimääräistä esim. ympäristönsuojelusta tai huoltovarmuudesta?
- kohdennetaanko tukea suuriin, (työnkäytöltään) tehokkaisiin yksiköihin vaiko hajautettuun, muutosjoustavaan, mutta työläämpään tilarakenteeseen?
- maatalous päätoimisena/osa-aikaisena yrittäjyytenä?
- otetaanko nykyinen tuotantorakenne annettuna vai pyritäänkö agroekologisesti tasapainoisempaan tuotantoon
- tasapaino edelläkävijyyden ja ”omaan jalkaan ampumisen” välillä kansallisessa eläin- ja ympäristönsuojelussa?
- soluviljely ja muut uudet tuotantotavat – niiden suhde nykyiseen alkutuotantoon?
- tasapaino yksityiskohtaisten tavoitteiden (säätelyn) ja vapaudesta kumpuavan innovatiivisuuden välillä?
Petri Leinonen
Kirjoittaja on maanviljelijä, yrittäjä sekä maatalous- ja maaseutuaktiivi ja Lounais-Lapin vihreiden puheenjohtaja