Moni meistä on joskus turhautunut julkista metsäkeskustelua seuratessaan. Saattaa tuntua, että sinänsä oman alansa asiantuntijoiksikin luettavat ihmiset sortuvat tunnepohjaiseen argumentaatioon ja puhuvat toistensa ohi. Varsinkin sosiaalisessa mediassa metsätalouden ja luonnonsuojelun jännitteesstä käytävä keskustelu sortuu helposti tasolle, jossa yksittäiset sanat laukaisevat kaiken rationaalisen argumentaation sumentavia tunnereaktioita, eikä ratkaisuhakuiselle keskustelulle tunnu jäävän tilaa.
Oma analyysini tästä on, että keskustelusta metsätaloudesta ja luonnonsuojelusta on yleensä puuttunut kunnollinen taloudellisten ja muiden intressien analyysi, joka mahdollistaisi keskittymisen eri tavoitteiden väliseen optimointiin. Tarjoan tässä kirjoituksessa oman yritykseni purkaa tätä vyyhtiä.
Luonnonsuojelun ja metsätalouden neljä intressiä
Jos yritetään löytää kompromissia tai neuvotteluratkaisua vahvoja intressiristiriitoja sisältäviin kysymyksiin, on olennaista ensimmäiseksi selvittää, mitä intressejä asiaan oikeastaan liittyy ja keitä kaikkia neuvottelupöytään pitäisi kutsua mukaan. Kovin usein suomalainen luonnonsuojelukeskustelu on mennyt harhaan jo tässä kohtaa, eikä luonnonsuojelupuolikaan ole tähän täysin syytön.
Nähdäkseni keskeisiä osapuolia omine intresseineen on ainakin neljä:
Luonnonsuojelijat haluavat suojella luontoa (mutta eivät aina pohdi suojelun taloudellisia vaikutuksia tai kenelle ne kohdistuvat).
Metsäteollisuus on kiinnostunut lähinnä puuntuotannon turvaamisesta – siitä, että metsät säilyvät hyödynnettävissä eikä tuottava pinta-ala olennaisesti pienene.
Budjettikurinäkökulma: moni vahtii sitä, ettei valtion rahaa käytetä suojeluun ainakaan paljon.
Metsänomistajia kiinnostaa ennen kaikkea, ettei heidän omaisuutensa arvo katoa suojelun vuoksi.
Neljä on enemmän kuin kaksi. Siksi kaksinapaiseen polarisaatioon nojaavat jäsennykset eivät auta tilanteen ratkaisemisessa. Aivan liikaa olemme nähneet asetelmaa, jossa koko kysymys esitetään vain luonnonsuojelijoiden ja teollisuuden välisenä neuvotteluna, jossa piilevänä taustaoletuksena toki yleensä on julkisen rahoituksen rajallisuus, mutta jossa metsänomistajat jätetään täysin sivustakatsojiksi. Metsänomistajat sattuvat kuitenkin olemaan se taho, jolla viime kädessä on päätösvalta ihan kaikesta, mitä metsässä ruohonjuuritasolla tapahtuu: niin hakkuiden ajankohdasta kuin laadusta, leimikoiden rajauksista uudistamistavoista ja puulajisuhteista.
Siksi ei olekaan ihme, että luonnonsuojelua ja metsäpolitiikkaa rasittaa jo pitempi historia kyvyttömyyttä tehdä vahvoja talousvaikutteisia poliittisia valintoja. Kun kykyä neuvotella kaikkien osapuolten kesken ei ole ollut, ratkaisuja on tehty lakaisemalla kiistat maton alle.
Esimerkiksi viime elokuussa Suomussalmen Hukkajoella sattuneen raakkutuhon jälkeen silloinen ympäristöministeri Mykkänen esitti ratkaisuna vastaavien tapauksien ehkäisyyn, että teollisuus sitoutuisi omiin toimenpiteisiinsä, ilman mitään viittausta vaikutuksiin metsänomistajille.
Vaille huomiota näytti jäävän se tosiseikka, että 50 metrin levyisen puronvarren suojavyöhykkeen sisäpuolelle voi jäädä kilometriä kohden helposti parinsadan tuhannen euron arvoinen puusto, jota mikään laki ei kiellä hakkaamasta. Mahtaako olla järkevää rakentaa järjestelmää, jossa suojelun perusteena on oletus, että tämänkokoisen omaisuuserän omistaja ihan vapaaehtoisesti jättää sen käyttämättä vain muiden osapuolten tahdonilmausten vuoksi.
Historiantajuinen voi nähdä Mykkäsen ehdotuksessa ja vastaavissa puheissa jopa kaikuja feodaaliajan ajattelusta – ikään kuin kolmella selluyhtiöllämme olisi jonkinlainen kuninkaallinen erivapaus omaan toimialaansa, niin että asiat voi aina hoitaa pelkästään puhumalla niiden kanssa. Tämä ajattelutapa ei rajoitu pelkästään teollisuusmyönteisiin tahoihin. Vastaavasti ympäristöjärjestöiltä kuulee usein vaatimuksia, että teollisuusyhtiöiden tulisi kieltäytyä ostamasta puuta tietyistä kohteista.
Huonoimmillaan tämä johtaa siihen, että puun jalostusarvo ja hiilivarastopotentiaali vain jää hyödyntämättä, kun tukkipuukelpoinen puuaines myydään energiaksi teollisten ostajien puutteessa. Tällainen tapaus oli Sallassa viime vuonna, kun Värriön yhteismetsässä hakattu ikimetsä myytiin energiapuuksi, koska teollisuus ei sitä uskaltanut ostaa. (https://yle.fi/a/74-20112151)
Maanomistajilla on toki julkisuudessa omat edunvalvojansa. Maanomistajia edustavien tahojen puolelta pääasiallinen vaatimus on ollut, että jos jotain suojellaan, siitä on maksettava täysi korvaus. Tämä on ymmärrettävää edunvalvontapolitiikkaa. Iso vahinko on tapahtunut siinä, että usein maanomistajan suulla ovat puhuneet teollisuutta lähellä olevat tahot, ja maanomistajan taloudellinen intressi on helposti samaistettu puunmyyntituloon.
Ongelmien maton alle lakaisu ja iso harmaa vyöhyke
Tuloksena on päädytty ongelman maton alle lakaiseviin päätöksiin, joissa suojelu tapahtuu n.s harmaata vyöhykettä laajentavilla ratkaisuilla. Annetaan suosituksia tiettyjen kohteiden säästämisestä tai teollisuus sitoutuu olemaan ostamatta puuta näiltä. Jos kyse ei ole kuitenkaan lakisääteisestä kiellosta, katsotaan että valtiolle ei synny korvausvastuuta maanomistajan suuntaan. Maanomistaja nimellisesti omistaa edelleen säästettäväksi suositellun puuston taloudellisen potentiaalin (ja se näkyy varallisuutena vaikkapa perintöverotuksessa), mutta se ei ole de facto taloudellisesti hyödynnettävissä. Tämä on ehkä juurikin ajanut metsänomistajia ideologisesti teollisuuden leiriin: mustavalkoisessa maailmassa vaihtoehtoina on näyttänyt olevan vain luonnon rajoittamaton hyödyntäminen tai suojelu isoilla metsänomistajaan itseensä kohdistuvilla taloudellisilla uhrauksilla.
Toisena polkuna on ollut taloudelliseen vähäarvoisuuteen vetoaminen. Ajatusmallina on, että metsänomistajalla, jolla on runsaasti erilaisia metsiä, on kyllä varaa suojella omaan piikkiinsä tietyt kohteet, kunhan näiden osuus kokonaisuudessa jää kohtuulliseksi.
Mitä haittaa tästä sitten on? Ensimmäisenä on muistettava metsätalouden pitkät aikasyklit. Mikäli aikojen alussa olisi säädetty tietyt pelisäännöt (esim 50m suojavyöhykkeet puronvarsiin), olisi hellppo ajatella, ettei näiden sääntöjen noudattamista tarvitse mitenkään kompensoida. Uusien sääntöjen luomisessa on kuitenkin tarkasteltava taloudellisia vaikutuksia aiemman historian valossa. Metsätiloja ostetaan ja myydään, käytetään lainojen vakuutena ja niistä vuosikymmenten päästä tulevien tuotttojen varaan suunnitellaan tulevaisuutta. Käytännössä kaikkia nykyisin päätehakkuuvaiheessa olevia metsätiloja on omistettu useammassa sukupolvessa tai muutoin eri omistajilla, tehty metsänhoitotoimenpiteitä ja maksettu monen vuosikymmenen ajan pinta-alaverojakin, joiden perusteena oli oletus tulevasta päätehakkutuosta.
Mutta vaikka kertaluonteiset, muutoksen reiluuteen liittyvät kysymykset jätettäisiin sivuun, jää harmaan suojelun viaksi vielä suurempi ongelma – kannusteiden suunta: metsänomistajan taloudelliseksi intressiksi jää minimoida luontokohteiden vaikutus.Varsinkin suurimpien metsänomistajien kohdalla ei ensivilkaisulla ehkä näytä olevan juuri eroa, tuleeko rajoitus tiettyjen kohteiden käsittelylle suoraan kieltona vai tukijärjestelmänä, jossa näiden suojelusta maksetut tuet ja muualta perityt verot ovat suunnilleen tasapainossa. Kannusteen näkökulmasta ero on kuitenkin suuri: Mitä tehdä kartassa näkymättömälle norolle tai lähteelle? Kannattaako omien metsiensä luontoarvoja lainkaan tutkia, kun mahdollisista löydöksistä seuraa pelkästään taloudellisia tappioita? Eikö ole turvallisempi vain olla perehtymättä luontoasioihin lainkaan, ja toivoa ettei kukaan muukaan sieltä tule mitään ettsimään? Nykykäytäntö onkin luonut perverssin asetelman, jossa maanomistajien edustajina itseään pitävät etujärjestöt lobbaavat luontotiedon tuottamista vastaan.
Olen usein kuullut argumentin: miksi metsänomistajalle pitäisi maksaa siitä, ettei pilaa maillaan olevia luontokohteita – onhan vaikka asuntokaupassakin sekä ostajalla että myyjällä vastuu ottaa selvää kaupan kohteesta, ja näitä sitten saatetaan jälkikäteen puida oikeudessa, jos paljastuu jonkun osapuolen pimittäneen tietoja.
Tässä analogiassa omilta mailta löytyvä arvokas luonto on metsänomistajalle kuin talon rakenteista löytyvä home – taloudellisesti parasta olisi äkkiä päästä tästä eroon ennen kuin kukaan huomaa. Mutta eikö luontoarvojen kuuluisi olla pikemminkin iloinen asia?
Taloudellisten kannusteiden näkökulmasta tilanne ei valitettavasti juurikaan parane, vaikka analogia vaihdetaan myönteisempään: ajatellaan vaikkapa, että metsänomistajan mailtaan löytämä harvinainen eliölaji tai kartalla näkymätön noro on kuin löytäisi talonsa perustusten alle haudatun viikinkiaikaisen kulta-aarteen. Nykytilanne nimittäin etenee vähän kuin talonomistajalle todettaisiin: ”Onneksi olkoon! Tämä on nyt sinun omaisuuttasi. Et kylläkään voi myydä sitä tai käyttää taloasi enää asumiseen, koska tästä tehdään nyt museo, jossa kaikki voivat käydä sitä ilmaiseksi ihailemassa.”
Seurauksena kaikesta tästä on tilanne, jossa yhdellläkään tyypillisen hakkuutapahtuman osapuolella (metsänomistaja, ostava teollisuusyhtiö, hakkuun toteuttava alihankintaketju mahdollisesti välissä toimiva metsänhoitoyhdistys tai muu palveluntarjoaja) ei ole minkäänlaista positiivista taloudellista intressiä luonnon huomiointiin. Negatiivisia intressejä kyllä on, maanomistajalla erityisesti, mutta välillisten vaikutusten vuoksi myös muilla.
Tämä on muutettavissa hyvin yksinkertaisesti: luontoarvoille on saatava riittävä positiivinen hinta.
Miten sitten luonnolle luodaan taloudellinen arvo?
Asetelman kääntämiseksi luonnon suojelulla ja paremmalla huomioimisella on oltava positiivinen arvo kaikillle niille toimijoille, jotka tosiasiallisia päätöksiä tekevät (esim omien metsiensä käsittelystä päättävät metsänomistajat). Kun luontoarvojen ylläpitämisestä syntyy taloudellista arvoa, on koko toimialalla kannuste saada luontomyönteisimmät menetelmät käyttöön.
Mutta entä se julkisen talouden intressi?
Usein on nähty vain vaihtoehto, että luonnonsuojelukorvauksia maksetaan valtion kassasta. Tällöin maksajana on koko yhteiskunta. Valtiontaloudelle kustannustehokkaampaa on, jos maksajaksi laitetaan luontoa hyödyntävä toimiala kollektiivisesti, vaikkapa puukauppojen yhteydessä kerättävillä maksuilla. Tällöin voi ajatella, että metsätaloussektori kokonaisuutena toimii kuten suurmaanomistaja nykyisin ”vähäisen haitan” periaatteella suojellessaan, mutta ilman haitallisia kannusterakenteita.
Paras vaihtoehto on kuitenkin, jos rahoitus kerätään aiheutettuihin haittoihin perustuen (esim. ojavero tai maankäytön muutosmaksu metsän muuttamisesta vaikkapa rakennuskäyttöön). Näissä tapauksissa saadaan luotua paitsi metsänomistajan kannuste luontoarvojen tuottamiseen, samalla myös kannuste haittojen aiheuttajille niiden vähentämiseen.
Luonnon taloudellinen arvo voi syntyä valtion määrääminä korvauksina, mutta yhtä hyvin sen voi saada aikaan markkinan avulla, johon kysyntää voidaan luoda velvoittamalla yksityisiä toimijoita lainsäädännöllä. Erityisesti pakollisen ekologisen kompensaation käyttöönotto luo tällaista kysyntää.
Tapahtuu luontoarvojen hinnoittelu sitten jonkinlaisen tukijärjestelmän tai luontoarvomarkkinan kautta, tämä on varmin tapa sovittaa yhteen luontoarvot ja teollisuuden puuntarve. On hyväksyttävä se, että tuloksena syntyy optimointia, jossa joissain tapauksissa arvoksás tukkipuusto hakataan kohtalaisista luontoarvoista huolimatta, ja joku toinen luonnoltaan vähämerkityksisempi kohde säästetään, koska sen puuntuotantoarvo on vähäinen.
Teoriassa kaikki tähän asti sanottu on helppo toteuttaa, kunhan poliittista tahtoa löytyy. Se, miten erilaiset intressit tässä yhtälössä painotetaan, on epäilemättä monenlaisten poliittisten vääntöjen ja kompromissien takana. Haasteeksi jää sen sijaan löytää kustannustehokkaat tavat mitata luonnon arvoja, niin että hinta perustuisi todelliseen luonnon monimuotoisuuteen eikä pelkkään pinta-alaan ja kuutiometreihin. Ideaalinen järjestelmä pystyisi luomaan arvoa pienillekin kohteille, mutta sitä on vaikea saada kustannustehokkaaksi, jos todentaminen vaatii aina biologin maastokäyntiä.
Ville Aarnio
Kirjoittaja on vihreä aktiivi puoluevaltuustossa, Talousvihreissä sekä Maaseutu-ja erävihreissä,
Vesistöjen suojavyöhykkeet lakiin -kansalaisaloitteen alullepanija sekä kuntavaaliehdokas Helsingissä.