Dumbossa norsunpoikanen ja sen emä erotetaan toisistaan. Kohtaus on surullinen. Lypsykarjatiloilla periaatteessa sama toistuu melkein jokaisen vasikan syntymän jälkeen. Niin myös meidän tilallamme. Tunnen samanlaista surua lähes joka kerta kun joudun erottamaan vasikan emostaan, kuin tunnen katsoessani Dumboa. Tämä on kuitenkin ainakin tällä hetkellä osa nykyaikaista lypsykarjataloutta. Lypsyjärjestelmät on kehitetty sellaisiksi, että vasikan vierihoidon mahdollistaminen muutamaa päivää pidempää aikaa on hyvin hankalaa. Se on asia, jota ei olla nähty tärkeäksi pitää mielessä, kun on kehitetty huippuhienoja automatisoituja lypsykoneita.
Tämä on myös mielestäni yksi suurimmista kipukohdista lypsykarjataloudessa. Voimme jo tarjota lehmille mahdollisuuden jaloitella sisällä ja ulkona vapaasti sekä laiduntaa kesäisin. Voimme tarjota mahdollisuuden käydä lypsyllä ja syömässä silloin kuin haluttaa. Jos keskitymme jalostuksessa muuhunkin kuin korkeisiin maitomääriin, voimme saada terveempiä ja pitkäikäisempiä lehmiä kuin nyt. Miksi emme siis voisi antaa emoille mahdollisuutta hoitaa myös poikasiaan? Olisikin tärkeä kehittää tuotantoa niin, että vierihoito voisi olla osa kaikkien tilojen normaalia toimintaa. Tämä vaatii esimerkiksi navettaratkaisuihin ihan uutta ajattelua.
Moni ajattelee, että luopumalla maitotuotteista ratkaisemme tämän ongelman – eihän tätäkään vierihoito-asiaa tarvitse ajatella jos ei olisi maidontuotantoa. Tuotannon sisäisiin epäkohtiin mielestäni kuitenkin pitää puuttua ja tuotantotapoja kehittää. Jos näin tehdään, uskon, että lehmän ja ihmisen pitkä yhteinen taival voi vielä jatkua, sillä tässä vuorovaikutussuhteessa on myös moninaisia muita merkityksiä. Maitoa emme sinällään elämiseen tarvitse. Samat ravinteet saamme muualtakin. Erilaisilla vilja- ja palkokasviperäisillä tuotteille voimme hyvin korvata maitotuotteet ruuanlaitossa. Maitotuotteiden merkitys liittyykin mielestäni enemmän ruokaturvaan ja peltojen viljavuuteen ja kietoutuu sitä kautta pitkälti yhteiskuntamme kriisinkestävyyteen.
Viljan ja palkokasvien viljelyssä pelto ja sen viljavuus on keskeisessä roolissa. Liian intensiivinen tai yksipuolinen viljely tuhoaa pellon. Pelto tarvitsee välillä lepoa ja parasta lepoa pellolle on viljellä pellolla välillä nurmea. Nurmea me ihmiset emme voi itse syödä, mutta voimme syöttää sen lehmille. Kaikki viljakaan ei ole sen laatuista, että se kelpaisi ihmisravinnoksi, mutta lehmille sekin kelpaa. Myöskään kaikki pelto ei sovellu leipäviljan viljelyyn. Suomessa huomattava osa peltoalasta varsinkin pohjoisessa soveltuu parhaiten juuri nurmenviljelyyn.
Ilmaston ja viljelyolosuhteiden muuttuessa epävakaammiksi ruuantuotannon monipuolisuus nousee entistä tärkeämmäksi. Huonona viljavuotena voidaan saada ihan hyviä nurmisatoja, joita voi syöttää lehmille. Ruokaturvan näkökulma maatalouteen onkin todella tärkeä ja sen merkitys on vain korostunut nyt Korona-pandemian myötä. Odotettavaa on, että tulevaisuudessa sekä ilmastonmuutos että erilaiset pandemiat haastavat yhteiskuntiemme kriisinkestävyyttä. Hajautettu myös tuotantopanoksissa mahdollisimman omavarainen ruoantuotanto on tähän yksi tärkeä ratkaisu.
Jos nyt luovumme lehmistä uskon, että tulemme niitä vielä kaipaamaan. Tuotantoa tulee kuitenkin kehittää kaikilla sektoreilla kestävämpään suuntaan. On tärkeä ymmärtää mikä domestikoidun naudan perimmäinen tarkoitus on: tuottaa ihmiselle kelpaamattomasta kasvismassasta ihmiselle kelpaavaa ravintoa. Nyt me syötämme lehmille paljon sellaista minkä voisimme itse suoraan syödä. Meidän pitäisi nähdä nauta ekosysteemipalveluna, jolle turvataan mahdollisimman lajinmukainen käyttäytyminen, vasikasta aikuiseen lehmään asti.
Ymmärrystä lypsylehmien tämänhetkisestä elinympäristöstä ja sen hyvistä ja huonoista puolista pitää lisätä. Jokaisen olisi tärkeä tietää miten maitotuotteet ovat lautaselle päätyneet. Samalla meidän pitäisi löytää kannustimia ja säätää normeja maidontuotantoteollisuudelle, jotta ongelmakohtiin löydettäisiin ratkaisuja, sillä yksittäisten tuottajien niskaan asiaa ei voi sysätä. Maidontuottajana voin itse kertoa avoimesti tuotannosta ja etsiä tilakohtaisia ratkaisuja, mutta suuren pyörän kääntämiseen tarvitaan myös kuluttajia, poliitikkoja ja teollisuuttakin. ■
Maisa Juntunen
Kirjoittaja on aikuisiällä kaupungista maalle muuttanut kangasniemeläinen maidontuottaja ja luomuviljelijä, jolle on merkityksellistä, että näillä leveyspiireilläkin tuotetaan ruokaa ja se tehdään mahdollisimman kestävästi niin ympäristön kuin eläinten hyvinvoinnin
näkökulmasta.