Istun korkealla taimikon yläpuolella. Jyrkän kumpareen harjanteelta säästöpuiden juurelta kurkistellen näkyy taimikossa ruokailevat hirvet. Koira etsii vielä valtatien ja metsäautoteiden välissä pienelle alalle ahtautuneita hirviä. Kohta alkaa haukku. Tilanne on jännä, mutta huomattavasti erilainen kuin mitä lähdin 30 vuotta sitten eräharrastuksilla tavoittelemaan.
Vahingossa avattu A.E. Järvisen eräkirja imi 12-vuotiaan mukanaan. Laajat kirveen koskemattomat erämaat, saaliin perässä hiihtäminen, päiviä kestävät eräretket ja saaliin kunnioitus loivat vahvan mielikuvan luontoa kunnioittavasta ja luonnon suuruuden ymmärtävästä metsästäjästä.
Jo tuolloin erämaat olivat karanneet kauaksi Kainuuseen ja Lappiin. Ahtailla ja ruuhkaisilla Etelä-Suomen valtionmailla erätunnelmaan pääsi hetkeksi irroittautumalla kartan ja kompassin avulla metsäteistä, joiden varsilta suunnistustaidottomimmat eivät uskaltaneet pidemmälle. Silloin tällöin viritettiin laavu tai loue, ja vietettiin savuntuoksuinen yö Lapin tai Kainuun korpiin unessa päätyen, mutta aamulla turvesuon reunamilta heräten.
Turvesoita on avattu lisää, vedet ovat samentuneet ja metsäautotieverkosto on tihentynyt. Suunnistustaitoa ei enää tarvita GPSn johdattaessa eräilijät seuraavalle metsäautotielle. Ikimetsän naavatupsun sijaan puun oksalla lepattaa hakkuita ennustava kuitunauha ja läpitunkematon taimikko odottaa raivaajaansa. Enää ei riitä mielikuvitus korjaamaan tätä elämykseksi – erämaa on lopullisesti hävinnyt.
Hirvieläinkantojen kurissa pitämiseen liittyy myös monta yhteiskunnallisesti tärkeää asiaa metsänkasvatuksesta liikennevahinkoihin.
Tarmo Ketola
Vaikka eräelämykset eivät enää onnistu Keski-Suomessa, metsästämässä olen kyllä käynyt. Hirvenmetsästyksessä itsensä haastaminen ja luonnosta nauttiminen muuttui enemmänkin sosiaaliseksi tavaksi täyttää pakastinta. Vaikka saaliskeskeisyys on tässä harrasteessa mukana, korjaa hirvenmetsästyksen saalis hiilijalanjälkeäni huomattavasti parempaan suuntaan. Enää ei ole juurikaan tarvetta ostaa tehotuotettua lihaa ilmastopäästöineen. Hirvieläinkantojen kurissa pitämiseen liittyy myös monta yhteiskunnallisesti tärkeää asiaa metsänkasvatuksesta liikennevahinkoihin.
Metsästyksen äänekkäimmillä puolustajilla metsästyksen tulevaisuus kilpistyy usein lyijykieltoon ja kiristyviin aselakeihin, joiden tarkoitus ei varsinaisesti ole kiusata metsästäjiä vaan estää haittoja tai korjata muita yhteiskunnan ongelmia. Metsästyskeskustelussa huomattavan vähälle huomiolle tuntuvat jäävän suomalaisen eräkulttuurin suuret uhat: luontokato, pirstoutuvat metsät ja ilmastonmuutoksen takia kärsivät lajit. Näitä voitaisiin ehkäistä muun muassa siirtämällä valtion metsiä jatkuvaan kasvatukseen ja kohtelemalla niitä aitoina monikäyttömetsinä voimakkaan metsätalouden sijaan. Tätä Vihreät ovat ehdottaneet ja tämä hyödyttäisi myös riistaa ja metsästäjiä.
Muutama vuosi sitten tein metsästäjyydestä huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi, päätöksen liittyä Vihreiden jäseneksi. Tätä edelsi useiden vuosien epäröinti metsästystaustani takia. Kun sitten Vihreiden paikallisen kunnallisjärjestön puheenjohtaja paljastui motoristiksi, toinen uusi vihreä tuttu metsää omistavaksi maatilalliseksi ja kolmas metsästäjäksi, oli selvää, että suurin syy epäröintiini olivat omat kliseiset kuvitelmani siitä, mitä Vihreät on ja mitä vihreä politiikka voi tehdä maaseudun ja eräkulttuurin eteen. ■
Tarmo Ketola
44 vuotias biologi, dosentti, joka asuu perheensä kanssa Petäjävedellä. Oli ehdolla 2019 eduskuntavaaleissa Keski-Suomen Vihreiden ehdokkaana, mutta nyt ensimmäistä kertaa Vihreä Keurusseutu ry:n kunnallisvaaliehdokkaana Petäjävedellä. Petäjäveden hyvinvointilautakunnan jäsen ja Vihreiden metsäpoliittisen työryhmän toinen puheenjohtaja. Pitkä historia eri kalastus- ja metsästysseurojen johtokunnissa.